Kun ihailen sokaistunein silmin
vartalosi linjakkaita
täydellisiksi sorvattuja kaaria
tulee väistämättä mieleeni;
et voi olla kuin Mänttäläinen!
Sinun kulhojesi koko
on äitisi perua
ja vahva, päättäväinen
tapasi työskennellä
sen, sait syntymälahjaksi
armaalta isältäsi
Ole ylpeä juuristasi
Pumppaa, pumppaa
kuin et koskaan
enää saisi pumpata
Pumppaa särkymättä
päiviesi loppuun asti!
© Tomi Voronin
Pimeä taputtaa
runoilijan päälakea, niin
että luu paistaa
Taakse jäänyt hälinä
ei irrota otettaan,
tekee sielun rauhattomaksi
Ei enää tiedä, onko
varis vai ahven
siivetönnä hukkuu
Voima on poissa
pakkasella kuusen kasvaa
yksinäisen luoda lauseita
Hiljaiseksi tekee metsän
kuivaa kynästä musteen
ennen kuin paperi ehtii alle
© Tomi Voronin
Sitähän ne jaksaa hokea
ala-asteen maisterista lähtien:
raha ratkaisee, ja
sitä jaetaan vaan niille jotka tekee
juuri niin kuin käsketään
Joka tuutista sama laulu:
ostaostaostaosta, osta lisää
osta itsesi onnelliseksi
tulet aina vaan ahdistuneemmaksi
Älä koskaan unohda käskyistä tärkeintä:
on vain yksi jumala – dollari
älä pidä muita jumalia!
Rakenna elämällesi hieno kulissi
paritalon puolikas, liian pienelle
tontille jonnekin Espoon perukoille
Muista kaivauttaa, ennen kuin
urakoitsija poistuu tontiltasi,
takapihalle hauta unelmillesi
Lopulta olet perillä, satumaassasi
toteuttamassa itseäsi
jos jokin jäsen vielä sattuu toimimaan
Huomaat että elämä vitutti ohi
eikä omasi pyöri uusintana
yhdelläkään niistä
kahdestakymmenestä paskakanavasta
jotka on ilmaiseksi
työväenluokan sankareille tarjolla
© Tomi Voronin
Sosialismin elementeistä
kyhätystä paratiisista
tuomittiin tyhjätasku
toimittamaan tuomiotaan
kiskobussin päähän
Vastavirtaan, kuin
kuningaslohi kutemaan
Löysi oman kolonsa
suvannon kivikosta
Takaisin tuohon
unten erämaahan
vain pakotettuna
pakkopaitaan
© Tomi Voronin
Poikkesin Manalan porteilla
sousin Kuoleman virtaa
kohtasin Tuonelan joutsenet
vaan onnekseni Lautturi itse
oli juuttunut neljän ruuhkaan
© Tomi Voronin
Pidän kaikista tarpeistasi huolen
pesen sinut kun olet sitä vailla
ruokin sinut kun on sen aika
kun puhun sinulle, en koskaan
korota ääntäni tarpeettomasti
vaan lepertelen kuin mielipuoli
Toisinaan poljen sinua oikein huolella
rynkytän menemään, niin että roiskuu!
senkin vain siksi että tiedän sinun nauttivan siitä
Kylminä pakkasaamuina lämmitän verenkiertosi
valmiiksi jotta työpäiväsi alkaisi mukavan notkeasti
Mutta entä nyt, syksyn koleiden ilmojen iskiessä
kun tarvitsisin lämpöäsi, et tarjoa sitä ollenkaan
henkäyksesi on kuin Suomen kesäillan tuuli
yhtä vaisu, valju ja vilakka. Tämäkö on käsityksesi
vastarakkauden lämmittävästä voimasta?
Et jätä minulle vaihtoehtoja, on kai vain pakko
lähteä maailman turuille ja toreille, muilta
kyselemään, että mitähän mahtaisi maksaa
uusi termostaatti vanhaan mondeoon
© Tomi Voronin
Istutin pienenpienen
tammen rääpäleen
matalamman
kuin ympärillään
valtoimenaan
kasvava heinä
Ehkä jonain
kauniina kesäpäivänä
lintu laulaa
sen ylimmällä oksalla
Varjossa, ylpeänä kohoavan
puun alla
istuu joku toinen
baden baden tuolissaan
kirjoittaen runoa
mustarastaan sävelten
kauneudesta
© Tomi Voronin
Ylöspäin
aina vain ylemmäs
Kohti sinitaivaan
untuvalampaita
Harmailla tikapuilla
vailla huolta
pelkoa
Tuuli viiksissä
tähtäimessä tuntematon
taivaankatto
korkeus
josta näkee
koko tilan
© Tomi Voronin
Elän paikalleen pysähtyneen
ajattoman ajan rannalla
Istun rantakivikolla ihailemassa
sen holvikaareksi taivuttamaa avaruutta
Ympärilläni sumuinen universumi
jonka hiukkasia me olemme
Kellun ajattomuuden aalloilla
aistien koboltinsinisen äärettömyyden
Yksinäisyys matkaajan ystävänä
joka ei milloinkaan hylkää
Tunnen vahvasti, että
vain tällä hetkellä on merkitys
Täällä, tässä universumissa
joka syntyi loputtomien
väkivaltaisten törmäysten
väistämättömänä seurauksena
Vaiko sitten kuitenkin
kaikkivaltiaan Luojan luomana
© Tomi Voronin
Syyskuun lopun kolea iltapäivä
Muhkea, uudelleen verhoiltu
edellisen vuosisadan puolivälin
klassinen nojatuoli
kauniin Aaltomaisesti kaartuvin
useaan kertaan lakatuin käsinojin.
Ruokin vierelläni humisevaa,
räiskyvää kitaa, joka
ahmii sisäänsä puuta antaen vastineeksi
heikon loimotuksen sekä vahvan lämmön.
Mielenravinnokseni ahmin
Hymyilevää Apolloa, Eino Leinon Hymniä
lausuen sitä yksin, ääneen kuin hurmiossa
käsivarsien iho loputtomana vuoristona.
Elän mukana jokaisen sanan,
jokaisen käänteen sekä kiemuran,
kuulen kuinka runo soi valmiina lauluna
ja tunnen voimakasta veljeyttä, yhteyttä
jota en runoilijana tohtisi,
mutta ihmisenä, kyllä.
© Tomi Voronin
Viita-ahon ajattelija 