Syyskuun lopun kolea iltapäivä
Muhkea, uudelleen verhoiltu
edellisen vuosisadan puolivälin
klassinen nojatuoli
kauniin Aaltomaisesti kaartuvin
useaan kertaan lakatuin käsinojin.
Ruokin vierelläni humisevaa,
räiskyvää kitaa, joka
ahmii sisäänsä puuta antaen vastineeksi
heikon loimotuksen sekä vahvan lämmön.
Mielenravinnokseni ahmin
Hymyilevää Apolloa, Eino Leinon Hymniä
lausuen sitä yksin, ääneen kuin hurmiossa
käsivarsien iho loputtomana vuoristona.
Elän mukana jokaisen sanan,
jokaisen käänteen sekä kiemuran,
kuulen kuinka runo soi valmiina lauluna
ja tunnen voimakasta veljeyttä, yhteyttä
jota en runoilijana tohtisi,
mutta ihmisenä, kyllä.
© Tomi Voronin
Viita-ahon ajattelija 